Ei ole paikkaa jossa sosiaalisen median välineet eivät olisi mukana. Tai en ainakaan tähän hetkeen keksi yhtäkään sellaista. Meninpä sitten kuntosalille, lenkkipolulle, kahville, kirjastoon, elokuviin, konserttiin tai mihin tahansa, ovat teknologiset vempaimet mukana ja sitä kautta myös sosiaalinen media käteni ulottuvilla. Ajattelin tänään aikaisemmin tätä terminä "somekäsi". Olen itse oikeakätinen, joten se on myös somekäteni. Ideana on, että elinpä minkälaista hetkeä tahansa on somekäteni aina mukana: iPhone kauniissa kätösessä, jonkinlainen aplikaatio avattuna - useimmiten snapchat - valmiina toimimaan: kuvaamaan ja jakamaan sen hetken jossa olen tai jonka koen. Kaikki on pakko jakaa muiden kanssa, vaikka ketään ei kiinnostaisi juuri lainkaan kuinka juon jälleen soijamaitokahviani kahdeksan aikaan aamulla, koska minä vain rakastan aamuja. Ihan oikeasti RAKASTAN!
Miksi silti haluamme jakaa kaiken kaikkien kanssa?
Kiinnostaako keitään muita kun meitä itseämme mitä olemme tekemässä?
En osaa antaa vastauksia näihin kysymyksiin. Toimin itse juuri edellä mainitulla tavalla erittäin usein, mutten syyllistä itseäni. On täysin normaalia vuonna 2016 olla osa digitaalista maailmaa erilaisten teknologian laitteiden välityksellä ja jakaa omaa elämää mediaan, joka on saatavilla kaikille kaikkialla kaiken aikaa. Ainoa asia mistä soimaan itseäni - mikä kuitenkin on yleistä, tiedän, että te muutkin teette näin - on somekäden osallistuminen hetkiin, jolloin pitäisi olla läsnä ilman mitään muita ulkoisia ärsykkeitä. Tästä aiheesta kirjoitti eräs bloggaaja, jonka nimeä en nyt muista. Anteeksi.
Kuvittele tilanne, että olet ystäväsi kanssa kahvilla. Ette ole nähneet pitkiin aikoihin ja ystävällesi on sattunut ja tapahtunut vaikka ja mitä, mistä hän haluaa sinulle kertoa. Olette tilanneet kahvit ja istuneet kahvilan rauhallisimpaan nurkkaukseen. Mitä tapahtuukaan. Kaivatte puhelimenne esille kuin automaattisesti. Aivan kun se olisi tippa kädessänne, sen on vain pakko olla siinä kahvikupin vieressä tönöttämässä, jos vaikka joku laittaisi "snäppiä". Ja ainiin, pitäähän sitä itsekkin laittaa my storyyn kuva täydellisistä kahvikupeista muutaman häshtägin kanssa.
#somekäsi
Pahin mitä voi tapahtua on, että unohdamme täysin itse asian; juttelun ja kuulumisten vaihtamisen. Päädymme molemmat näpräämään puhelimia ja jauhamaan julkisuuden henkilöiden uusimmista instagram kuvista ja nauramaan somejulkkisten snapchateille. Muutama nolo tinder jätkä tähän perään, pari sanaa siitä miten kaikki on iha okei ja valitetaan miten ei meinaa jaksaa mennä töihin tai kouluun. Kahvihetki on päättynyt. Miten tässä näin kävi?
Somekäsi toimii ikään kuin elämän jatkeena. Olimme missä tahansa on toisessa kädessä aina maailma avoinna ja valmiina tallentamaan jonkin sortin muistoja. Toisin sanoen hetkiä, joissa emme välttämättä itse edes eläneet. Kun keskittyminen meni täydellisen kuvan muokkaukseen ja nasevan kuvatekstin keksimiseen, on jo puolet kaverin kuulumisista ja kauniista kahvihetkestä mennyt ohi. Näitä tilanteita on kärjistetty hauskojen youtube-videoiden muodossa, joissa mies kosii naista mutta ennen kuin nainen vastaa myöntyvästi on hänen pakko ottaa snapchattiin kuva miehestään polvillaan sormuksen kanssa. Tai kun joutuu auto-onnettomuuteen ja ensimmäinen asia jonka tekee herättyään sairaalasta on laittaa selfie instagrammiin ja tilannepäivitys twitteriin. Onko oikeasti niin, että emme koe elämällämme olevan mitään arvoa ellemme ole jakaneet sitä muille ? Eikö elämän eläminen ja hetkessä oleminen ilman mitään ärsykkeitä käyttäen ole enää IN vuonna 2016?
En ole varma onko tämä somekäsi ilmiönä vain tämän vuoden juttu. Uskoisin, että se on alkanut jo aikaisemmin, mutta tänä vuonna aiheesta on yllättävän moni puhunut julkisesti yhteiskunnallisena ongelmana. Joka vuosi nuoremmat ja nuoremmat saavat haltuunsa uusinta teknologiaa ja oppivat somekäden tavoille. Hiekkalaatikotkin varmaan muuttuvat pian "älyleikkikentiksi" ja virtuaalimaailmoiksi. Nuoret kokoontuvat kauppakeskusten edustoille ryhminä, vain leikkiäkseen kukin omilla puhelimillaan. Toinen etsii pokemoneja ja toinen ottaa snapchattiin videota kolmannesta joka pelaa iPadilla CandyCrushia. Näkymä on erittäin poikkeava omasta nuoruudesta kuusi vuotta taaksepäin.
Meille jokaiselle - myös itselle - muistutuksena; yritetään välillä irtautua somekädestä. Kun on hetkiä, jolloin tapaamme läheisiämme, emme tarvitse minkäänlaisia ylimääräisiä ärsykkeitä. Keskityään siihen hetkeen kaikilla aisteillamme ja kuunnellaan oikeasti, mitä ystävämme haluaa meille sanoa. Ystävät ovat rikkaus ja ystävyyttä pitää vaalia. En halua laiminlyödä ystäviäni keskittymällä someen. Se ei häviä, se odottaa minua siellä aivan varmasti sitten, kun olen taas omissa oloissani kotisohvalla.
Avaa silmäsi. Kuuntele, katso, hymyile ja elä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti