Kävelet ulkona ihmisten ilmoilla. Vaihdat katseita ohikulkijoiden kanssa. Tuntuu että sinua tuijotetaan paheksuen. Nostat leukaa ylöspäin ja jatkat matkaa. Saatat jopa hymyillä seuraavalle joka katsoo sinua päin. Et välitä mitä ihmiset ajattelevat kun he näkevät sinut. Tiedoistat itsesi ja nautit siitä että keräät katseita. Olet ylpeä itsestäsi, kehostasi, hymystäsi.
Miltä sitten tuntuu, kun itsevarmuus alkaa hiipua, eikä olekkaan enää niin hyvä olo itsestä?
Minulle itsevarmuus on aina ollut erittäin luontainen asia. Olen jo lapsena oppinut olemaan ylpeä itsestäni sellaisena kuin olen, vaikka olinkin se niin sanottu silmälasipäinen nörtti. Olin kiusattu hyvin pitkälti koko peruskoulun ja vielä lukiossakin tietyt asiat seurasivat eivätkä jättäneet minua rauhaan. En silti välittänyt. En halunnut alistua ilkeille ihmisille ja näyttää heille, että minusta tuntui pahalta. Halusin olla se vahva tyttö, joka ei pienestä herpaannu. Sellainen minä olinkin ja olen ollut aina tähän päivään asti. Kuitenkin jossain vaiheessa on alkanut tuntumaan että entä jos en enää jaksakkaan olla se aina niin "vahva". Entä jos minäkin joskus tarvitsen jonkun joka pitää minun puoliani ja tukee minua. Vahvoista ihmisistä aina ajatellaan, että he eivät tarvitse ketään kun he ovat niin vahvoja yksinkin. Se ei ole oikein. Vahvallakin ihmisellä on heikot kohtansa, mistä ei pysty pääsemään yli yksin. Vahvakin ihminen tarvitsee tukea ja turvaa.
Viime aikoina on itselle tullut sellainen olo, että ei vain pysty enää jatkamaan yksin. Tiedän, että selviän aina kaikesta yksinkin mutta entä jos en halua ? Haluan että joku huolehtii voinnistani ja jaksamisestani. Se jos mikä on ollut lähiaikoina koetuksella. On ollut äärimmäisen raskasta nousta sängystä ylös ja ulkona käveleminen ja ihmisten kohtaaminen on tuntunut vastenmieliseltä. Ei ole ollut varmuutta tavata uusia ihmisiä saati vanhoja tuttuja. On tuntunut epävarmalta, välittämättä siitä missä olen tai mihin menen. Missään ei tunnu hyvältä paitsi omassa kodissa.
Rukoilen, että löydän oman itseni ja saan itsevarman personaallisuuteni taas esiin. On erittäin raskasta päivä päivältä olla ihmisten keskellä epävarmana ja voimattomana. Tunnen itseni ja tiedän, että pääsen näiden ajatusten yli, mutta tämä on ensimmäinen kerta ikinä kun lievän masennuksen oireet ovat tosissaan alkaneet vaivaamaan. Elämä ei tunnu hyvältä näin, ja siksi yritän saada aikaan muutosta, jotta en vain junnaisi paikallani ongelman kanssa. Nothing changes if nothing changes.
- V
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti